Novelli vuodelta 2013

En ole varma, pidänkö enää tästä novellista, mutta se on kuitenkin vanhin tallessa oleva novellini, joten haluan säilyttää sen arkistossa. / I am not sure I like this work anymore, but it’s the oldest short story I have saved, so I wanted to archive it anyway. (Untranslated).

Viimeisenä yönä en mene nukkumaan ollenkaan. Istun keskellä huoneen lattiaa ja ympärilläni on raajoja sikin sokin. Kaikki nukkuvat kasvot eivät suinkaan näytä levollisilta, mutta silti minä katselen niitä vähän kateellisena. Haluaisin itsekin paeta hetkeksi mieleni sisälle.

Nousen ylös ja kävelen ikkunan luo. Sen toisella puolella ryömii pieniä harmaita yöperhosia. Heikko valo siivilöityy niiden paperinohuiden siipien läpi ja saa ne näyttämään läpikuultavilta. Ikkunan ulkopuolella valkeneva aamu on kaunis ja kevyt, mutta maailma tuntuu raskaalta. On kuin jotakin tärkeää puuttuisi, mutta en saa tunteesta otetta. Avaan ikkunan ja kiipeän sen läpi aamuisille kaduille.

Tieni viettää alikulkutunneliin, johon aamuauringon hämähäkkisäteet eivät yllä. Tunnelin katossa lamput loistavat sinisinä kuin julkisen vessan valot, iho hohtaa valkeana eikä sen alta voi löytää verisuonia, graffitien värit vääristyvät kelmeässä valossa ja sydämeni sykkii nopeammin. Tunneli on laaja ja tyhjä, mutta sen seinät tuntuvat kohoavan liian korkealle ympärilleni. Kävelen niin nopeasti että näkökenttäni laidat sulavat epäselviksi pyörteiksi, mutta en näe tunnelin suuta. Tuntuu kuin seinät todella lähestyisivät minua, eikä mitään muuta ole kuin tämä päättymätön kuilu ja sen valot ja seisova ilma.

Ja sitten: tunnelin toinen puoli. Aluksi tunnen ympärilläni vain pimeyttä, mutta vähitellen huomaan olevani syvässä mustassa vedessä – en näe mitään, mutta tunnen sen painon ihollani ja keuhkoissani. Minusta tuntuu kuin vajoaisin aina vain syvemmälle. Haluan nousta pintaan, mutta raajani ovat liian raskaat. Sokeat hetket kuluvat ja luulen hukkuvani, mutta mikään ei muutu, ei kunnes kuulen äänen, jota vesi kaikkialla ympärilläni kantaa. Ääni on voimakas ja saa koko kehoni värisemään, en kuule sitä vaan tunnen sen jokaisessa atomissani. Se on kuin kutsu, kehtolaulu joka rauhoittaa minua, mutta samaan aikaan tiedän että minun on löydettävä tämän veden pinta ja rikottava se -

Julia herää, hengittää ja tuntee unitodellisuuden soljuvan jonnekin muualle. Yksityiskohdat haalistuvat mutta uni on värjännyt päivän oudolla metallisella sävyllä. Julia nousee kapeasta sängystään ja kävelee kylpyhuoneeseen. Hän on asunut tässä asunnossa jo puoli vuotta eikä se vieläkään tunnu kodilta. Ikkunasta avautuvat väärät maisemat, ilma on liian lämmintä ja kosteaa, mutta nämä eivät ole todellisia syitä. Viimeisenä ennen nukahtamistaan, puoli sekuntia heräämisensä jälkeen, yhtäkkisinä shokkeina kesken päivää Julia huomaa aina uudelleen Marien poissaolon, ja sen vuoksi tämä kaupunki tuntuu vieläkin vieraalta. Julia huomaa usein haaveilevansa kotiin palaamisesta vain joutuakseen muistuttamaan itselleen, ettei se ole mahdollista enää.

Kylpyhuoneessa Julia seisoo heijastuksensa edessä ja miettii, onko siinä todella kaikki mitä on. Hän katsoo vakavin aamunraskain silmin ja näkee vain rasvaisia eläinnahkoja verhottuna käytöstapoihin. Julia uskoo vain siihen mikä on nähtävissä, koska kaikki muu on tulkinnanvaraista; pinnallisuus julmaa ja rehellistä. Julia pitää ihmisistä jotka hyväksyvät tämän eivätkä yritä olla ihmisiä. Hän itse on (haluaa olla) vain tarkkailija. Hän haluaisi luovuttaa itsensä pois ja olla raskasta savusumua kattojen yllä tai syvää mustaa merivettä. Hänen vartalonsa on kahle ja siksi hän on sitä lähempänä totuutta mitä enemmän kuihtuu; riisuu ylimääräistä ihoa yltään ja paljastuvat luut ovat pieniä rukouksia. Rukouksia kenelle, Julia ei tiedä, enkä edes sitä minkä vuoksi, mutta ne tyynnyttävät häntä yhtä kaikki.

(Päivä päivältä hän muuttuu hauraammaksi ja lopulta lakkaa olemasta. Julia vihaa omaa pinnallisuuttaan koska jos sieluja olisi, varmasti hänen ja Marien välillä olisi erityinen yhteys, varmasti he voisivat liittyä yhteen vielä kerran. Kuoleman jälkeen olisi suuri yhtenäisyys, he olisivat osa taivasta ja sadetta ja merta. Mutta Julia uskoo vain aivoimpulssien sammumiseen, ruumiin maatumiseen, yksinkertaiseen biologiaan, eikä hän pysty turvaamaan kauniimpiin vaihtoehtoihin vaikka miten kaipaisi itsensä niistä sairaaksi. Itsensä kuihduttaminen on hänen pelokas tapansa rukoilla. Hän ei tunnusta mitään eikä taistele vastaan.)




joitakin kuukausia sitten

Marie kävelee katua joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Asvaltti halkeilee ja hikoilee tuskallisesti hänen jalkojensa alla. Vastaantulevat ihmiset ovat polttavan auringon alla niin alastomia kuin suinkin julkeavat. Marie näkee heidät ruskettuneiden jalkojen ja pehmeiden keskivartaloiden massana. Se saa hänet voimaan pahoin joten hän katsoo uhkarohkeasti ylös suoraan aurinkoon ja sokaistuu. Ihojen vellova massa katoaa. Marie näkee pitkään jälkikuvia kuin salaotoksia jumalasta.

Hän kävelee kohti rapistuvien kerrostalojen kylää, pientä lähiötä keskustan eteläpuolella. Hän muistaisi kaikki sen kadut ja rumat punatiiliset talot ulkoa painajaisissaankin, ne ovat iskostuneet hänen mieleensä lähtemättömästi eikä hänen siten tarvitsisi kävellä niiden luokse katsomaan niitä. Yhtä hyvin Marie voisi vain sulkea silmänsä ja kuvat tulvisivat hänen eteensä yhtä voimakkaasti kuin auringon kaikenläpäisevät heijastukset. Mutta ”viimeiset” tuntuvat aina niin typerän tunteellisilta – viimeiset vuorosanat ennen kuolemaa, viimeinen suudelma ennen junaan astumista, viimeinen vilkaisu ennen viimeistä lähtöä jonnekin muualle. Hän haluaa varmistaa että kaikki on paikoillaan, juuri niin valjua ja vastenmielistä kuin hänen muistikuvissaankin, ennen kuin saa mielenrauhan. Sillä tällä kertaa hänellä on taskussaan pelkkä menolippu.




Paksu sumu peittää kaiken eivätkä joet ole sinisiä enää, ja päivä päivältä meri syö enemmän maata kuin karttaan piirretty rantaviiva sille suo (vain viikkojen kuluessa myös tämän vanhan pölyisen kaupungin). Marie huomaa ettei välitä, hän välittää tuskin mistään muusta kuin kirjoistaan ja Juliasta. Hän jäisi tänne jos kukaan ei vetäisi häntä pois ja on lähdössä vain koska Julia ei voi lähteä yksin. Jos hän kuolisi tämän kaupungin mukana, muuttuisi osaksi alati kasvavaa kalojen ja kalmon valtakuntaa, hän pääsisi ainakin irti tästä nahkaisesta valepuvustaan. Mariesta olisi mukavaa jos hänen hautansa olisi tämä kaupunki, jossa hän on kasvanut ja joka on jättänyt häneen niin paljon jälkiä (vaikka loisin nahkani nyt en olisi puhdas niistä). Se tuntuisi oikealta.

Talot ovat juuri niin kuin pitääkin. Marie katsoo ylös kuudennen kerroksen ikkunaan, siihen jonka toiselta puolelta hän nuorempana katseli kaupungin valoja. Hänellä on pettynyt olo. Hän toivoi löytävänsä täältä jotakin mitä ei ennen huomannut, että tämä viimeinen kerta olisi jonkinlainen käännekohta. Mutta talot ovat vain taloja ja ikkunat ikkunoita eivätkä ne saa häntä tuntemaan mitään.

Kerrostalojen takana, tyypillisen epäviehättävällä paikalla, on pieni kirkko ja hautausmaa. Marie löytää itsensä alttarin edestä ja katsoo raskasta lasimaalausta joka on kaiken keskellä kun pieni musta sydän. Ikkunoiden läpi ei tule yhtään valoa, päinvastoin ne tuntuvat imevän sitä itseensä kuin pahaenteiset kyltymättömät suut. On pimeää ja niin viileää että hän värisee.

Ulkona hautausmaallakin ilma on oudon viileää. Sanotaan että aaveiden läsnäolon tunnistaa epätavallisen kylmistä kohdista. Vanhat kukat haudoilla ovat kuihtuneet rumiksi kuin haalistuva muisto.




Yöllä Julia makaa sängyssään ja puristaa junalippua kädessään. Ajatus lähtemisestä, aivan lopullisesti, tuntuu vastenmieliseltä. Hän ei ole aikoihin tuntenut mitään niin vahvasti kuin nyt halua jäädä tänne. Mutta lähteminen on helpompaa kuin jääminen. Pian tämä kaupunki tyhjenee kokonaan, kaduille laskeutuu aavemainen hiljaisuus ja sähköt ja puhelinverkot kuolevat. Kaupunki ei ole ikinä ollut erityisen kaunis, pieni savuinen pysähdyspaikka moottoritieverkoston varrella, mutta se on kuitenkin elossa, ja sellaisena Julia haluaa sen muistaa.

Hän nousee ylös ja kävelee ikkunan luo. Asuntolarakennus on matala eikä hän näe kattojen yli kuten vanhassa huoneessaan nuorisokodissa. Silloin hän pystyi öisin katsomaan suoraan mainosvalojen sokaisevaan keskukseen. Yötaivaalla ei näy myöskään tähtiä. Julia ei saa unta. Hän kirjoittaa kirjeen ja polttaa sen vanhan vihreän roskakorin yläpuolella. Aamun valjetessa Marie soittaa; “Arvasin ettet sinäkään saa unta, minun olisi pitänyt soittaa jo yöllä”, puhuu epätoivoisen toiveikkaaseen sävyyn, lopettaa puhelun kun kyllästyy siihen että Julia kuuntelee mutta ei vastaa – “Nähdään pian, älä unohda mitään, Julia, muista että rakastan sinua”.

Julia pukee ylleen liian kuuman takin, ottaa kaksi matkalaukkuaan ja kävelee ulos kadulle. Ilma haisee hieltä ja bensiiniltä. Hän on varma että tulee ikävöimään petrolinkatkua joka täällä tuntuu imeytyvän seinien ja ihojen ja ajatusten läpi. Pian nämä kadut ovat osa suuren meren pohjaa, vesimassaa johon kätkeytyy mahdottomia salaisuuksia. Julia kävelee rautatieasemalle silmät kiinni.

Aseman odotussali on ääriään myöten täynnä. Julia istuu kapealla penkillä vanhan tupakoivan naisen vieressä ja miettii, mitä tapahtuu South Bayssa. Hän ei ole koskaan ennen aloittanut alusta. Ehkä tämän kaupungin ilma on myrkyttänyt häntä, ehkä on helpompaa olla onnellinen jossain muualla.

Marie saapuu viisi minuuttia ennen junan lähtöä ja sanoo “onpa hyvä että ostimme lippumme hyvissä ajoin”. Hänen hiuksensa laskeutuvat pitkänä hohtavana verhona alaselkään ja hänen pientä vaaleaa kehoaan peittää sininen leninki. “Olet kauniimpi kuin kukaan muu”, Julia sanoo, ja Marie hymyilee ja tarttuu hänen käteensä. He kävelevät raiteella odottavaan junaan.

Lapsena Julia näki kuvia kaukoidän junista, jotka olivat niin täyteen ahdettuja että ihmiset murskautuivat toistensa kylkiin ja putoilivat kyydistä tapaturmaisesti. Juna 18C South Bayhyn on kaukana niiden klaustrofobisesta todellisuudesta, mutta joka tapauksessa lämpimiä hengittäviä kehoja on paljon.

Marie istuu puolittain Julian sylissä ja puhuu lähellä hänen korvaansa.

“Minulla on niin outo olo.”

Julia miettii hetken ja lopulta nyökkää.

“On vaikeaa käsittää että niin voi tapahtua, että kaupunki jossa olemme asuneet aina voi vain lakata olemasta. Peittyä veteen ja unohtua”, Marie jatkaa.

“Ei unohtua”, Julia hymyilee, “tuhoutuneet kaupungit elävät entisissä asukkaissaan.”

“Hmmmm-mmm”, Marie mutisee hänen kaulaansa. “Mutta se on hassua. Mieti nyt. Rakennukset, ne tuntuvat niin pysyviltä. Ihmiset tuntuvat väliaikaisilta, eivät kaupungit.”

“Kaikki on väliaikaista.”

“Mieti kuinka moni varmasti jää kaupunkiin kehotuksista huolimatta. Ihmiset jotka eivät vain halua lähteä, tai eivät voi. Yksinäiset jotka luulevat että kaikki on vain pahaa unta eikä kukaan koskaan herätä heitä todellisuuteen.”

Marie tietää, ettei lähtö etelään pelasta heitä, suo vain muutaman viikon tai kuukauden lisäaikaa. Tässä tuhossa on jotakin väistämätöntä: sitä ei pysty kyseenalaistamaan. On omituista tietää kuolevansa muutamassa viikossa, lähinnä siksi ettei se oikeastaan tunnu miltään - ajatus ei erityisemmin pelota tai lohduta Marieta. Hän on aina ajatellut olevansa väliaikainen, aave maailmassa johon kuuluu vain kehollisesti. Mutta kaupungit ovat valtavia elämää sykkiviä sydämiä, niin monet suvut ovat kasvattaneet juurensa niiden maaperään ja toivoneet suuria tulevaisuudelta. Kokonaisten kaupunkien ei koskaan pitäisi kuolla.

Matka South Bayhyn kestää koko päivän. On kuumaa ja meluista, mutta iltaa kohden Marie nukahtaa kuin pieni lapsi. Julia katsoo hänen suljettuja silmiään ja avoimia kasvojaan, hiljaa kohoilevaa rintakehää. Marie on hänen ainoa ystävänsä. Julia nostaa otsalta pudonneen hiussuortuvan hänen silmiensä edestä hitaasti, kuin se tekisi kosketuksesta jotenkin merkityksellisemmän. Marie näyttää liian laihalta, ja se huolestuttaa Juliaa enemmän kuin mikään luonnonkatastrofi koskaan voisi. Hän tunnustelee sinisen kankaan läpi kuultavia luita ja tuntee muodotonta inhoa itseään ja Marieta kohtaan; nyt kun kuolema on muutenkin niin lähellä että sen voi haistaa ilmassa, onko Marien pakko tieten tahtoen viekoitella sitä? Julia painaa Marien lantioluita niin kovaa että hänen sormensa jättävät taatusti mustelmia, ja Marien silmät aukeavat mutta hän ei ymmärrä mistä on kyse. Julia ei sano mitään.

“Mitä kello on?” Marie kysyy unesta pehmeällä äänellä.

“Olemme melkein perillä.”

South Bayn päärautatieasema on kuin kirkko, suuri ja avara ja silti jollain tavalla synkkä. Marie ja Julia kävelevät rakennuksen läpi käsi kädessä, sillä kaikkiin ilmansuuntiin kiiruhtavaan ihmisjoukkoon olisi niin helppo hukkua.

Rautatieaseman pääoven ja katutason välissä on 17 askelmaa, ja jokainen niistä tuntuu pieneltä uudelleensyntymältä. Kaikki muuttuu odottamattomissa paikoissa. South Bayn ilma on kostean kuumaa mutta puhtaampaa kuin pohjoisen teollisuusalueella, kirkkaampaa kuin kotona.

Katujen verkosto on tuntematon kaaos. Mariella on lannistunut olo; täällä hänen pitäisi rakentaa itselleen uusi elämä, mutta ajatuskin tuntuu mahdottomalta. Hän haluaisi vajota johonkin, piiloutua elämältä, mutta hänen vierellään Julian kasvoilla on yhtä surkea ilme, eikä Marie kestä katsoa sitä. “Mitä seuraavaksi?” Julia kysyy.

Seuraavaksi heidän pitäisi antautua viralliselle koneistolle joka tulvaa pakeneville on rakennettu, mutta he ovat päättäneet selviävänsä omillaan. He tutustuivat lastenkodissa, ja kehittivät siellä viettämänsä vuosikymmenen aikana itsepäisen itsenäisyyden kaipuun.

“Muistatko miten meillä oli lastenkodissa tapana livahtaa öisin ulos ikkunasta ja kävellä merenrantaan?” Marie kysyy.

“Tietysti muistan.”

Ikkuna on pieni, mutta niin on onnekseen Juliakin. Hän hivuttaa sen auki niin äänettömästi kuin vain voi, enimmäkseen muodon vuoksi – talon sääntöjä valvotaan yleensä vain näennäisesti, ja Julia on aina voinut kulkea kuten haluaa. Työntekijät ovat lakanneet lukitsemasta tätä ikkunaa parin ensimmäisen kerran jälkeen, kun Julia on tiirikoinut sen auki.

Heti kun hän astuu ulos talosta, viileään ulkoilmaan, Julia tuntee olonsa kevyemmäksi. Vaikka kielletyn ikkunan läpi onkin helppo livahtaa, olisi vähemmän turhauttavaa yksinkertaisesti kävellä ulos ovesta. Joskus Juliasta on lohdullista antaa muiden tehdä ratkaisuja hänen puolestaan, mutta vain jos hän on itse luovuttanut päätösvaltansa . Aikuisten maailmassa häneltä kysytään kysymyksiä vain muodon vuoksi, ja sellainen epärehellisyys inhottaa Juliaa. Mikään ei koskaan ole sitä miltä näyttää, sillä kaikilla on pakonomainen tarve verhota itsensä jonkinlaisiin valheisiin. Julia pitää ihmisistä jotka ovat avoimia hermopäätteitä, reagoivat asioihin ilman turhantärkeää savuverhoa.

Korkea yötaivas on tumman sininen, mutta lähempänä katutasoa valosaaste liukuvärjää sen läpinäkyväksi. Ilma on viileää ja kantaa ääniä, ihmisten ja koneiden, toisinaan kirkuvien sireenien. Julia katsoo vastaantulijoita silmiin – ihmiset suhtautuvat siihen niin omituisesti. He vastaavat katseeseen vihaisesti, tai pelokkaasti, tai hämillään tai joskus jopa hymyillen, tai useammin eivät huomaa sitä ollenkaan. Kontaktin ottaminen toisiin ihmisiin on uhkarohkea aloite, koska useimmat kaduilla kävelijät ovat sulkeutuneet omaan kapeaan piiriinsä ja joutuvat pois tolaltaan jos joku koskettaa sitä. Julia on yrittänyt laskea, 200, 2000, ehkä jopa 20 000 ihmistä hän ohittaa joka päivä, niin monien kasvojen ja kehojen massa ja kaikki yrittävät välttyä koskettamasta toisiaan millään tavalla. Julia on aina unelmoinut sulautuvansa massaan, joskus jopa kirjaimellisesti, haaveillut jonkinlaisesta kollektiivisesta tajunnasta ilman ristiriitaisia motiiveja tai yksinäisyyttä, ja hassua kyllä juuri se tuntuu erottavan hänet muiden ihmisten merestä.

Siellä ei koskaan ollut mustarastaita, mutta joitain muita lintuja ehkä, sillä Julian muistoissa meren ja liikenten ääniin sekoittuu heleää linnunlaulua. Mutta mitä useammin vanhoihin muistoihin palaa, sitä todennäköisemmin ne alkavat sulautua keskenään ja muuttua joksikin mitä ne eivät koskaan olleet.

Julia seisoo vedessä joka ulottuu hänen vyötärölleen, ja hänen vieressään on Marie niin lähellä kuin vain voi. Kumpikaan ei ole sanonut mitään pitkään aikaan. Julia tuntee heidän välillään yhteyden jollaista hän on aina etsinyt. Musta vesi aaltoilee heidän ympärillään lausumattomien tunteiden kohtuna, välittää kosketukset jotka jäävät ajatuksen tasolle. Julia haluaa muistaa tämän hetken joka kerta kun katsoo Marieta, tuntea sen aina uudelleen.

”Muistatko sinäkin sen niin?” Julia haluaa kysyä, mutta pelkää vastausta liikaa.

He päätyvät valtameren rannalle. South Bayssa aurinko on polttavampi ja taivas sinisempi, mutta suuri meri, vanha ystävä, on muuttumaton.

Marien valtaa sama voimattomuus kuin rautatieasemalla. Hän heittäytyy rannikon hiekalle ja antaa ilta-auringon sokaista itsensä. Julia laskeutuu hänen viereensä ja he makaavat kasvot vastakkain. Marie sulkee silmänsä ja kun hän avaa ne vähän myöhemmin, Julia on nukahtanut.

Heillä on niin vähän aikaa. Sanomalehtien etusivuilla heidän kotikaupunkinsa tuhoa julistetaan räikein otsikon. Marie on nähnyt kuvia mustasta vedestä, joka kätkee heidän kotinsa; sen pinnan lävistävät korkeimpien toimistotalojen huiput ja kirkontornit, jotka Marie tunnistaa.

Marie nousee ylös ja sukii hiekkaa kesähameeltaan. Hänet valtaa inhottava tunne siitä, että jokin on väärin, että hänen olisi pitänyt jäädä kaupunkiin johon kuuluu. Olemme varastaneet aikaa, hän ajattelee ja katsoo lämpimällä hiekalla nukkuvaa Juliaa. Julia ei usko kohtaloon. Jos hän tietäisi mitä Marie ajattelee, hän sanoisi jotain sellaista kuin ”Mitä väliä? Tärkeää on että olet nyt täällä. Tiedät että tarvitsen sinua.”

Ja Marie tarvitsee Juliaa, mutta hän ei jaksa enää esittää että tämä olisi uusi alku eikä hetki hetkeltä hiljenevä loppusoitto. Ja mitä jos tämä virhe täytyy korjata?

Hän painaa kädenjälkiään hiekkaan Julian ympärille ja kävelee veteen. Se nielee hänet kuin kauan sitten, heidän yöllisinä hetkinään nuorisokodissa, mutta silloin Marie vastusti sen kutsua, päästi sen aina vain vyötärölleen asti. Nyt hän voi antaa itsensä sille kokonaan.

0

Julia katsoo ikkunastaan avautuvaa kaupunkia. South Bay tuntuu yhä vieraalta, sillä sydämessään hän ei halua oppia tuntemaan sitä. Hän ikävöi kotia jota ei enää ole.

Kun siamilaisista kaksosista toinen kuolee, toinen menehtyy suruun vaikka olisikin yhä biologisesti terve. Julia ei kadottanut vain toista erillistä ihmistä.

Vesi on saanut tarpeekseen tuhoamisesta ja pysähtynyt. ”Ehkä kaikki palaa sittenkin ennalleen” sanovat sanomalehdet. Ja Julia haluaa uskoa. Mutta hänen sisällään on mustaa vettä joka haluaa tulla osaksi merta, ja on vaikeaa saada sen huutoa vaikenemaan. Joskus Juliasta tuntuu kuin hänellä ei ole muita vaihtoehtoja. Hän haluaa vain palata kotiin.